Borel (mitta)
Aamu valkeni harmaana yöllisen myrskyn jälkeen, ilma on leuto ja vihreä nurmi pilkistelee esiin pellolla. Myrsky katkoi oksia männyistä ja ne lojuvat pihamaalla, katkenneita käsiä, puun raajoja.
Jään päällä virtaa vesi, se pakenee sinne missä ei näy vasta rantaa. Mietin ilmaston muutosta ja miten kauan tämä maa vielä hengittää. Nyt se on tuskaista vihellystä keuhkojensa pohjasta, tukkoisia yskän puuskia ja veri pisaroita lammikossa.
Seison 100 vuotiaan omenapuun alla, harmaa oksisto kietoutuu ympärilleni ja kuiskailee korvaani aikaisesta kevään tulosta. Rosoisen pinnan alla kohisee suonisto josta puhkeaa myöhemmin ulos heleän vihreää. Loppu kesästä puu tuottaa makeaa hedelmää missä maistuu elämä.
Yksinäinen ukko teeri on istahtanut pellolle ja sen punainen päälaki erottuu ainoana värinä aamussa. Se pyörittelee päätänsä haistellen tuulta, odotusta. Onko se tyyntä myrskyn edellä vaiko odotusta kumppanista. Liikahdan ja se ottaa askeleen kunnes lennähtää, häviää puiden latvojen yli. Pelko sai otteen ja lumous katosi, omenapuun suonet hiljeni, tuuli tyyntyi. Menetys sai minut purskahtamaan itkuun.
Yöllä satoi vettä sulattaen jään pinnalle kertyneen lumen, katson itseäni järven peilipinnasta ja sen ohi kiviseen pohjaan, olisin toivonut sen olevan kultaista hiekkaa. Rantaan ahtautuneista jäistä nousee veistoksia joihin heijastuu matala aurinko. Varjoihin muodostuu hevosen, koirien päitä, hukkuneita hampaat irvessä silmät ammollaan. Otan esiin kameran.
Mielikuvitukselliset ihmisen ja eläimen risteytykset halaavat toisiaan, vesikuplat jäätyneet viimeisistä henkäyksistä ja minä rikon jään. Puhkon rikki kokonaisen rantakaisteleen, lasken siihen veneen ja soudan edestakaisin. Riemun tunne saa minut nauramaan, kohta on kevät ja kalat saapuvat. Siiat, kuhat, ahvenet ja hauet ratsastavat Ahdin, järven jumalan selässä, sukeltavat kirkkaan veden läpi pohjaan taas noustakseen pintaan.
Toivoisin olevani kala.
Järveltä kuuluu rumpujen kumina, kireitä kirskahduksia ja paukahduksia. Aurinko nauraa jäätyneellä pinnalla, heiluttelee tahtipuikkoa ja orkesteri pauhaa. Joutsenet läpyttelee lentoon, huutaa serenadin tuuleen. Myrsky yltyy ja kattopellit osallistuu rummutukseen, minä otan panhuilun esille ja sävellys on valmis. Mahtipontisuus rikkoo melankolian, taivas on harmaa.
Kyyhkyt kujertaa räystään alla, ainoa ääni mikä kuuluu sisään asti, linnun siipi hakee muotoaan ja betoni on odottamassa. Rautaisen jalustan mitta on ystävä saattohoidossa ja paidan hiha on märkä. Nolla keli saa lumen leijailemaan ja värit katoamaan, kevät on tauolla. Koira näkee unta, uikahtelee ja haukahtelee, mietin että juokseeko se jo vihreällä pellolla vai onko kesä peruttu. Toivon että tapahtuu ihme.
Pelto on keltainen ilman aurinkoa, punaisen ladon seinä etsii hauleja. Pisaratartuntana seinä maalaus. Kauimmainen nurkka on heikolla jäällä jossa on valmis avanto, valmis saamaan veren kiertämään ennen kuolemaa. Pakkasen paukkuminen on jo kaukana, antaa huilun soida, sen huilun ennen kurkien kirkumista ja teerien soidinmenoja. Kevät.
Mielellään istuisi kivelle joka on lämmin. Routa iskee sen halki ja jalka ei anna periksi. Veri on punaista hetken vaan, hiekka ruskeaa. Sukellan siniseen rantaan ja kala näyttää vihreän kyljen. on siinä evän punainen. ja toinen.
Kuoleman ja elämän välillä sopeutuu, lumisade on lämmin ja keväinen kaste räjähtää heti huomenna. Musta iso varis vie tuulihaukan munan yli salmen ja herkuttelee kuoren alta, se olisi ollut hieno haukka. Rajat on määritelty ja suoja raja valmis, mikä suojaraja?
Harmaan keskellä on raita, R niinkuin Riekko. Täällä ei ole riekkoja, on vaan se harmaa raita vihreän keskellä ja haarapääsky ilman haaraa. Tie vie.
Tie vie keltaiselle hiekalle, heinän peittämälle rivieralle josta nousee muurahaiset, ne punaiset jotka polttavat nilkkasi, pohkeesi. Et saa happea ja punkki on purrut. Kesä.
Kallion kupeessa on vesiraja johon ei riitä hameenmitta, se raja laskee.
Se raja laskee niin matalalle että voi nuoleskella mukulaista järvenpohjaa, etanat kotiloissa lautaselle, iilimadot säärissä, joutsenten läpytellessä vastarannalla. Ja ne huutaa.
Hiilihangon jälki nurmikolla, otsan hiki saa kukat tuoksumaan, pakaraan merkattu lehmä.
Kala hyppää pystyyn ja musta selkä sukeltaa, takuuvarmasti koukussa. Se järven helmi.
SYÖTY.
Vihreän reunalla on violetti raita joka murskaa vastavärejä, se on kukka joka kuolee kohta ja en ehdi mullan alle. Matojen maailma muokkaa pitkät käytävät ja minä odotan kasteen.
Silloin olen vahva ja lihasmitta on miljoona.
Upea valo pellossa laittaa lokit kirkumaan, lauma huuto LINNUT!
Huuto jää vajaaksi silloin kun iskee varpaansa kiveen, Perkeleen mitta on siinä.
Suuret kiitokset hetkelle mitä ei ollut, suuret kiitokset hetkelle mikä on huomenna, ehkä.
Ilmaston muutoksen kasvot laittaa huutamaan, ääni kajahtaa ja matka on niin pitkä ettei kaiku vastaa. Jäinen kallio on sulamassa ja sen solina on itsetuhoista musiikkia. Vastakaiku häviää, se solisee omaa riemua kiireen keskellä.
Harmaa sumu laskeutuu, hengitys ei kulje, Äiti maa on tukehtumaisillaan ja kohta on syksy.
Maa alkaa punertaa kuin hauen kidukset ja minä lasken verkon. Aaltojen heiluttaessa venettä Ahti kutsuu laidan yli, puristan rystyset valkeina veneen reunaa ja huudan EI!